BLUESNAKE
New Chapter
(Bluesnk 3)
Kuten tiedämme, hyvän esikoisalbumin jälkeen ilmestynyt kakkoskiekko menee yleensä debyytin imussa. Joskus lupaava ensilevy saattaa saada jälkeensä todellisen ässäjulkaisun. Oli asia päin tai toisin, niin kolmas albumi on se, jolla oikeasti punnitaan, onko bändistä tai artistista mihinkään. Turkulaisen Bluesnaken kauan kaivattu kolmas pitkäsoitto on vihdoin ilmestynyt. ”More Storiesin” ja uutukaisen välissä oli ehtinyt vierähtää useampi vuosi, mutta koska he julkaisevat levynsä itse, ei ole taloudellisesti järkevää pukata pitkäsoittoja ulos joka vuosi tai edes joka toinen vuosi.
Kokoonpanossa on tapahtunut miehistönvaihdos, kun basistin paikan on ottanut Pekka Almakari. Mitenkään väheksymättä edellisen komppiryhmän tekemisiä, on näkemieni keikkojen perusteella musiikki tällä miehityksellä tuuman verran aikaisempaa tanakampaa. Kappalemateriaalin perustukset ovat osapuilleen samat kuin edeltäjillään, paitsi että bluesrock on jäänyt selkeästi taka-alalle ja bändi on enemmän blues. Se kadoksissa ollut sininen nuotti on löytynyt ja sitä hyödynnetään koko rahan edestä. Kitaristi Robert Lumpeen soitossa on aina kuulunut Stevie Ray Vaughan, Buddy Guy sekä Jimi Hendrix. En kiellä, etteikö kolmikon kädenjälki välittyisi yhä hänen kitaroinnistaan, mutta nyt omaa näkemystä on aikaisempaa enemmän. Työnjako on sama kuin aikaisemmilla levyillä, Lumme säveltää ja rumpali Mika Veijalainen sanoittaa. Ainoat poikkeukset ovat Lumpeen tekstittämät Cold World ja Meaning Of Life.
Kolmannella albumillaan Bluesnake on oikeimmassa elementissään. Silence Is Calling on bändille ominaista, edelliskiekoilta tuttua varsin rullaavaa menoa. Troubled Mind tarjoilee Bluesnaken kaikkein sinisimmillään ja Come Back puolestaan seisoo toinen jalka tukevasti Hendrixin hautakummulla ja toinen luonnollisesti Vaughanin hautakivellä. Levyn parasta antia on illan viimeinen hidas Meaning Of Life, jolle viimeisen silauksen antaa Lumpeen soittamat kosketinsoittimella toteutetut jouset. Lopputulos on aivan loistava.
Kymmenen raidan lisäksi saamme ”bonuksina” torvilla maustetut versiot Food For The Soul– ja Cold World -kappaleista. Vaikka torvet on toteutettu kosketinsoittimilla, monista muista vastaavanlaisista tuotoksista poiketen näitä ei vaivaa turha kliinisyys eikä työjälki ole vatsanväänteitä antavaa kireän diskanttista. Torvisovitukset ovat mukava lisä bändin soittoon, enkä pitäisi sitä lainkaan huonona asiana, jos saisimme vastaavaa herkkua jatkossa lisää.
Perussabluuna on sama kuin aiemminkin, mutta reseptiä on jonkin verran parannettu, ainesosia hitusen muutettu ja päälle on lisätty makoisa kuorrutus. Bändi luottaa yhä erittäin tiukkaan triosoundiin ja jousien kaltaisia mausteita kuullaan juuri oikeilla hetkillä. Ilman lapinlisää, kotiseututasoitusta tai kaveripisteitä antamatta kyseessä on todella kovan luokan levy millä tahansa mittarilla mitattuna. Kolmas kerta toden sanoo, sillä tämä on Bluesnaken paras albumi – ainakin tähän asti, sillä eihän sitä koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 4/2024)
